|
|
Suomen Sosialidemokraatti tiistaina 12. elokuuta 1969. TUK:n vesipedot pelasivat tasan.
Kuvateksti: Saksalaispelaaja Boesen käsi puhuu ja TUK:n viimeinen lukko Pertti Manninen on voimaton.
Kuinka jouduin maalin suulle. Hajanaisia muisteloita.
Viiskytluvun alussa nassikkana saimme tilaisuuden käydä seuran vuorolla uimassa Helsingin ainoassa yleisessä uimahallissa Yrjönkadulla. Joku kai harjoitteli tosissaan ja sitten pihan lapset kuulivat, että pikkupennosilla pääsee uimaan ainakin kerran viikossa. Asuimme Kalliossa IV-linja 26:ssa ja siinä lähellä. Rahaa ei kovin paljon herunut työläiskodin kakruille. Joku sai rahat raitsikkalippuun, useimmat eivät. Me muut saimme hien pintaan juostessamme kilpaa raitsikan kanssa. Perille pääsimme käytännöllisesti aina yhtaikaa. Sen minkä vauhdissa hävisimme saimme kiinni raitsikan seisoessa pysäkillä.
Yrjönkadun yleisövuoroilla uitiin alasti. Taisi olla niin, että iso allas oli miehille ja pieni naisille. Seuran vuoroilla käytettiin tietenkin uikkareita. Tytöt olivat altaan oikealla puolella olevissa pukukopeissa ja pojat vasemmalla. Tytöt laittoivat pyyheliinan verkko-oveen ja joskus kuitenkin näimme siitä pyhkeen vierestä alastoman vartalon. Seura oli HTU eli Helsingin Työväen Uimarit. Muistaakseni vuoromme alkoi kello kahdeksan illalla ja kerran kadulla hiukan ennen kahdeksaa ehkä kolmisenkymmentä uimaria ja meitä muita kylpijöitä oli odottamassa vuoron alkamista. Paikalle pyyhälsi poliisiauto ja kysyi mikä kokous tässä on. Joku aikuinen valmentaja kertoi, että odotamme harjoitusvuoromme alkamista ja olemme urheilijanuorisoa. Aika yllättävästi kuulimme parkaisun: HAJAANTUKAA! Ja niin me sitten luikimme kuka minnekin, osa sisäpihalle, osa viereiseen rappuun ja minä muutaman kaverin kanssa viereiseen baariin.
Vuodet kuluivat ja harrastus jatkui sitten Urheilutalon uudessa uimahallissa Helsingin kadulla. Siellä uintiharjoitusten päätteeksi laitettiin vesipallomaalit paikoilleen ja koska seuralla ei aina ollut toista maalivahtia paikalla minut heitettiin jostakin syystä tolppien väliin. No eihän minulla mitään sitä vastaankaan ollut, olihan se ihan kivaa. Kylpijänä oli myös Frederik, nykyisin kuuluisa laulaja. Varakkuutta ja ikääkin oli tullut hiukan lisää ja kävimme joskus juomassa oluen Alppimaassa, portsarina siihen aikaan oli Köpi Lehtonen, kultamitalipainija.
Sitten jossain vaiheessa kävi niin, että seuran maalivahti Aulis (?) Kähkönen kyllästyi pelaamaan ja niin minut sitten ylennettiin ykkösmaalivahdiksi. Ensimmäinen sarjapeli oli edessä enkä oikein hyvin sääntöjä tuntenut ja siinä kävi sitten niin, että Vetehisten kuuluisa Jalmari Torikka tuli tavoittelemaan palloa altaan matalassa päässä nenäni edestä. Jotenkin ajattelin, että maalivahti on sääntöjen erityisessä suojeluksessa ja rupesin takomaan kyynärpäälläni päin Jallun pläsiä. Lensin tietenkin ylös altaasta rangaistusta kärsimään. Jälkeenpäin suihkussa kuulin Torikan ihmettelyn, että mikä sille veskarille oikein tuli. Toisaalta sain myös kehuja siitä, että joku oli iskenyt Torikkaa, koska hän oli kuulemma itsekin altaassa aika kovakourainen.
Harrastus jatkui ja muistan saaneeni hallisarjassa SM-hopeaa ja kesäsarjassa SM-pronssia. Pelasimme ainakin Turussa, Porissa, Lahdessa ja Kouvolassa Helsingin lisäksi. Kerran kävin Virossa Ilkka Rauramon johtamassa Helsingin yliopiston joukkueessa. Oman seuran joukkueen mukana, vahvistettuna ainakin Turun Uimareiden pelaajilla Turkka Palken ja Tauno Vuoristo ja muilla sekä mahdollisesti myös Porin Pyrinnön pelaajilla, joista tässä nyt muistan par nimeä: Lasse Laippala, arkkitehti ja suorien kerroshyppyjen Suomen mestari, sekä Seppo (?) Sirkka, kävin Ruotsissa ja Saksan liittotasavallassa, siis Länsi-Saksassa. Sinne menimme ensin laivalla Tukholmaan ja sitten junalla Itä-Berliiniin, josta paikallisjunalla Länsi-Berliiniin. Muuri oli jo pystytetty. Junalla kuljimme Tukholmasta Trelleborgiin. Viimeinen juna ajoi suoraan junalauttaan, joka sitten kulki Itämerta pikku matkan Sassnitsiin. Passi- ja muut tarkastukset olivat aika vaikuttavia ja konepistoolimiehiä oli joka asemalla. Pelit olivat jossakin maauimalassa Länsi-Berliinin maaseudulla.
Paluumatkalla jossakin Ruotsissa Arvo Järvinen oli sulkemassa makuuvaunun ovea yläpetiltään. Niin, ja tietenkin hän veti hätäjarrusta ja junan jarrulaitteet laukesivat. Kuului mahdoton pihinä ja Arvo veti peiton korviinsa ja sanoi, että selitä sinä ja napautti jarrukahvan takaisin alkuasentoon. Sinetti oli tietenkin murtunut. Onneksi juna oli juuri silloin jollakin asemalla, ettemme sentään vauhdissa seisahtuneet. Käytävästä kuului hätääntyneitä ääniä ja koputuksia, konduktöörit tarkastivat jokaisen hytin ja tulivat lopulta ovellemme. Olimme sammuttaneet valot ja jotain vastausta örisin heidän hätäänsä. Konduktööri osoitti särkynyttä sinettiä toiselle konduktöörille ja sanoi jotain ”De är finska”. Sulkivat oven. Pihinät loppuivat ja juna jatkoi matkaansa.
Tämän Länsi-Berliiniläisen seuran Delphiinien vastavierailu sattui sitten vuoteen 1969, jolloin pelasimme siis TUK:n, Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton liittojoukkueessa. Se oli sitä politiikkaa, joka meitä ei kovin kiinnostanut. Vuosia yhdessä olleina emme vaihtaneet puoltamme TUL:ään. Ehkä se oli herrojen asia kiistellä voimasta. Paavo Lipponen kyllä pelasi Kuhissa, mutta hänestä minulla ei ole muuta mielikuvaa kuin se, että Kuhissa oli kyllä isoja miehiä kun he altaaseen hyppäsivät, siellä pelasivat mm. Reijo Savaloja, Reijo Vartia ja maalivahtina Rauno Niemenkari. HTU:ssa pelasivat nimeltä muistaen edellä mainittu Arvo Järvinen, Tapio Leskinen, Juha Mykkänen, Matti Malmivaara ja Kari Jokinen sekä Hannu Paju ja Mauri Johansson, hiukan Sakari Kamppila ja Keijo (?) Levä-Aho, puheenjohtaja Kauko-Aatoksen poika, pari kertaa Matti Kasvio, olympiamitalisti Antti Kasvion isä. Joukkueessa oli myös nuorempia, mm. Rundelin ja muita joiden nimet eivät ole jääneet mieleeni, tervehdys teillekin.
Olin saanut keväällä ensimmäisen koulutukseeni liittyvän työpaikkani keväällä 1969 Nokia Elektroniikassa ja tammikuussa oli tytärkin syntynyt. Siinä sitten sinnittelin pelaajana vielä pari vuotta ja jätin sitten altaan nuoremmille. Ehkä harrastus olisi voinut jatkua pitempäänkin, mutta muutettuani kulkuvaikeudet kävivät ylittämättömiksi.
Miten kuva löytyi? Muistin, että tällainen kuva oli olemassa, olin sen siis nähnyt lehdessä. Sitten aina kertoessani pojilleni ja tyttärilleni isän urheiluharrastuksesta kerroin, että on siitä valokuvakin ollut lehdessä. Teksti oli muuttunut mielessän hiukan: ”Maalivahti Manninen oli voimaton”. Etsiessäni sitten Helsingin Sanomien joulukuun 2002 määrättyä numeroa mikrofilmiltä, näin luettelon jossa oli myös Suomen Sosialidemokraatti-lehden vuosikerrat, siis siinä samassa mikrofilmien lukuhuoneessa Jyväskylän yliopistossa.
Kävin kirjastossa sitten aina silloin tällöin muutaman tunnin pätkissä aloittaen vuodesta 1965 ja kuukausista kesä-heinäkuu. Näin jatkoin vuosi kerrallaan kunnes siten lopulta tärppäsi. Aurinkoisella ilmalla tai muuten lämpöisellä en viitsinyt mennä pimentoon, mutta onneksi huonojakin säitä riitti! Sivun löydettyäni loppu olikin sitten tekniikkaa. En vaatinut kopiota nopeaasti, mutta kerroin kuitenkin, että käyn Jyväskylässä vain kerran viikossa ja haen sen sitten seuraavalla viikolla. Kävin kuitenkin varoiksi kysymässä ennen kirjakioskin sukemisaikaa olisiko se sittenkin tullut valmiiksi samana päivänä, ja olihan se. Kiitokset ystävällisestä palvelusta.
Ajattelin sitten, että tämä on saatava samantien talteen ja niinpä nyt talvella on esillä tämä kesäinen kuva. Tämä teksti syntyi sitten viikkoa myöhemmin. Vaikka olin kuvassa voimaton, en ole vuosienkaan jälkeen voimaton kuin vain silloin tällöin!
Pertti Manninen, Sanomanetti torstaina 25.03.2004.
|
|
